(Stupido Records)
Jo jonkin verran on vettä virrannut kotimaiselle punk-rockille ehdottoman tärkeän piristysruiskeen antaneesta, erinomaisesta Pää Kii -debyyttialbumista, joka julkaistiin syksyllä 2012. Siinä sivussa yhtye kerkesi kasvaa kitaristi Mikko Luukon (ex-Sweatmaster) mukaantulon myötä hurmiollisia livekeikkoja räiskiväksi kotimaisen, popahtavan räminän kiintotähdeksi. Kotimaisen punk rockin monitoimimiehen ja epitomin Teemu Bergmanin luotsaama punk rockin superyhtye kerkesikin koluta debyyttinsä myötä koko maan klubit ja festarit pariinkin otteeseen. Yhtye vieraili myös keikkailemassa Keski-Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myöten Roskildea unohtamatta sekä pokkasi liudan pohjolassa arvostettuja artistipalkintoja. Debyyttinsä jälkeen yhtye julkaisi myös pari asiallista seiskatuumaista EP-levyä. Tätä kaikkea äärimmäisen harva osasi odottaa ennakkoon kalliolaiselta punk rock-yhtyeeltä. Siinä sivussa alkoi sitten tapahtua jotain muuta.
Alkuhurmoksen ja yhtyeen suosion yllättävän äkkinousun jälkeen rumpali Niila (God Given Ass) vaihtui eripuraisten sattumusten seurauksena The Heartburnsin, Vaasankatu SS:n, Nazi Death Campin ja Problemsin riveissä tiukkaa komppia nakuttaneeseen Maukka Maunulaan, ja meno sen kun jatkui. Pian yhtyeen toiminnan pakkotahtisuus ja rutiini alkoivat kuitenkin painaa päälle, ja menestyksekkäästä yhtyeestä alkoi tulla painotaakka sen luotsaajille.
2016 Luukko ja kitaristi-tuottaja Lauri Eloranta jättivät yhtyeen, ja Pää Kii jäi vajaamiehisenä määrittelemättömäksi ajaksi hiljaiselon tilaan. Näinä aikoina Pää Kii -yhtyeeseensä ilmeisen kyllästynyt Bergman keskittyi parin vuoden ajan muihin projekteihinsa: Kakkahätä 77:n ja The Heartburnsin uudelleen lämmittelyyn (ja jälkimmäisen hautaamiseen) ja tarjoilemalla punk rockia diggailevalle yleisölle kourallisen uusia kokoonpanoja. Niin tutuiksi tulivat Kytänsoittajat, Juice Normaali, Myrkky-Käärme ja akustisia covereita Bergmanin biiseistä versioinut duo Pitsanaama. Tuloksena oli useita räkäisellä otteella toteutettuja seiskatuumaisia, joiden kappalemateriaali oli paikoin varsin epätasaista, mutta parhaimmillaan ne lupailivat oikein hyvää, jos ei vielä parempaa materiaalia.
Hiljalleen palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, ja Pää Kii:n uudelleentuleminen realisoitui Juice Normaalin ja The Heartburnsin riveistä tutun kitaristi Antti Leppäniemen ja rumpali Heikki Laaksomiehen liityttyä yhtyeeseen loppuvuodesta 2017. Ennenpitkää yhtye onnistui kääntämään vastoinkäymiset tekemisen meiningiksi, ja nyt käsissämme on uuden kokoonpanon levyttämä pitkäsoitto “Jos ei ois huonoo onnee mul, ei ois onnee ollenkaan“. Mukana kokonaisuudella on nippu parin vuoden takaisilta EP-7”:lta ja spliteiltä poimittuja biisejä uudelleen versioituina, jotka muodostavat uuden albumin vahvimman tukirangan. Teukka Hakkaraisen ölinän saattelemana työkkärin oven avaava Takaisin Työttömyyskortistoon on biisinä hulvaton ja tarttuva. Pertti Kurikan Nimipäivien Kari Aallon väkevän statementin saattelema “Aina Jonon Viimeinen” on sitä myös, mutta se alkukantainen vimma joka näiden biisien parin vuoden takaisista singleversioista välittyi, on laimentunut sinällään hyvin rouhivan mutta hillityn studiotuotannon tieltä. Hykerryttävän katu-uskottava oodi Kymenlaakson pääkaupungille “Sweet Home Kouvola” puolestaan toimii albumiversiona oikeinkin hienosti ja tarvittavalla selkeydellä seiskatuumaisen versioon verrattuna. Yhtyeen soiton rullaavuudesta albumilla on pitkälti kiittäminen Vekku Vartiaista, jonka jämäkkä ja punk-soitoksi varsin nyanssitajuinen ja linjakas bassottelu on miksattu kautta linjan varsin pintaan albumin soundimaisemassa.
Albumilla ensiesityksensä saavista biiseistä napakimmin maaliinsa osuvat lievästä geneerisyydestään huolimatta perisuomalaista umpimielisyyttä ja sen mielen köyhyyttä puntaroiva “Isieni Maa” sekä rivakka ja suorastaan nerokkaan irvaileva, pirun kekseliäs, hienosti kaahaava kuoleman kuvaus “Yksi Musta Minuutti”.
Se osuus joka kyseisellä albumilla jättää toivomisen varaa tuleekin sitten tässä. Albumin toinen sinkkubiisi “Koira Menee Piikille” on periaatteessa laatu-aineksista kasattu Pää Kii -kappale, mutta jää tylsähkön standardinomaisen americana-tyyppisen twist-riffikiertonsa varassa junnaamaan aavistuksen verran paikalleen. Bergmanin itkunsekaisen kuuloista, lohduttoman murheen murtamalta kuulostavaa kertosäelaulua kuunnellessa unen näkemisestä kuolleesta koirasta, biisistä jää allekirjoittaneelle väistämättä kiusallisen pateettinen vaikutelma. Ei auta, vaikka mukana kappaleessa vierailee Chestburstersin ja Hard Actionin kivenkova soolokitaristi Gyntsä. Täyteraidan rooliin jäävät ideatasolla voimalla nivusiin osuvan aihepiirin sisältävä, Maustetyttöjen Kaisalta lauluavunsa saava, ensimmäinen singlebiisi “Sä veit mun levyt kirpparille” ja standardi mutta kiitettävän kipakka The Heartburnsien viimeisimmältä pitkäsoitolta lainattu ja melko suoraan suomennettu perus-renkutus “Mä haluun haistaa hieman liimaa”. Molemmat ovat biiseinä vallan ok-kamaa, mutta eivät sen sensaatiomaisempia teoksia. Jos jotain, niin jälkimmäinen on sentään tehokkaampi versio alkuperäisversioon verrattuna. Biisinä nimensä mukaisesti lannistavan lepsu “Mr. Masennus” ja varsin raakileeksi jäävä “Tie Kotiin” ovat materiaalia, jonka esimerkiksi toissakesäiset Myrkky-Käärmeen “Kaikkia Se Leipä Elättää” -EP:n biisit, aiemmat Kytänsoittajien maanmainiot “Töölö Palaa ja Kuolee” tai “Sokka Irti” tai vaikkapa Juice Normaalin “Tuokaa Minulle Bull Mentulan Pää” hakkaavat biiseinä mennen tullen. Albumin suurimpia puutteita on, että sen uudet biisit jäävät aiemmin pienlevyillä julkaistujen kappaleiden tasosta selkeästi jälkeen. Suurta osaa JHOEMOEOOO:ta varten tehtyjä kappaleita varjostaa myös ajoittainen sävellyksellinen yksiulotteisuus, kiltteys ja keskeneräisyys.
Patoutumista ja syvimmästä vitutuksen tasoista, substanssien kuluttamisesta ja sosiaalisista epäkohdista kekseliäästi tekstittäminen on ennen ollut ja on edelleenkin Teemu Bergmanin tehokkain ase. Niistä luodessaan herra tekee luovimmillaan perkele vie hillitöntä ja oivaltavaa taidetta. Uutta Pää Kii -albumia kuunnellessa takaraivossa kalvaa kuitenkin alati tunne, että Teemulta loppuu sanottava, verbaalinen luovuus ja miehelle itselleen tyypillinen mustaakin mustempi, viiltävä sarkasmi kesken, ja ettei se loppuisi, väännetään loppu valmiiksi vähintäänkin puoliksi väkipakolla, käytettyjä aiheita kierrättämällä. Tällöin tietyistä kielikuvista tulee väistämättä itseään toistavia ja paikoin kiusallisen tympeitä, ontuvia, ankeutta alleviivaavia tai/ja itsesäälin rajoilla rypeviä tusinatekeleitä. Albumin päättävä Kytänsoittajat-laina “Rautamies Ruostuu” on tästä poikkeus; todella lohduttoman kaunis ja lempeä hyvästijättö tälle sairaalle maailmalle on tuotettu hienosti Pää Kii:n uutukaiselle. Apuja biisi saa The Heartburnsin Lassen kitaroimasta, verevästä loppusoolosta. Kyseessä on ehkä liiankin inhorealistiselta tuntuva päätös tälle albumille, mutta inhimillinen sellainen.
Ehkä Pää Kii -albumien välinen ajanjakso on ainoastaan vaatinut tekijöiltään veronsa, ja ehkä uuden albumin uusimpien kappaleiden sanoitukset ovat ainoastaan Bergmanin rehellistä mielenmaisemaa vuonna 2018. Kuitenkin sävellysten ja lyriikoiden tason puolesta hän on aiemmin pystynyt selvästi paitsi lennokkaampaan myös purevampaan materiaaliin kuin nyt Pää Kii -uutuudella. Myös vanhalla kokoonpanolla yhtyeen yhteissoitto oli tiukemmaksi hioutuneempaa ja asteen jos toisenkin agressiivisempaa kuin mitä se uudella kokoonpanolla yhtyeen tuoreella albumilla on.
Kuitenkin ymmärrys siitä, että Pää Kii sai kaikkien turhautumien ja vaikeuksien jälkeen ylipäätään kasattua rivinsä uudelleen, ja että bändi ylipäätään elää ja hengittää uuden albumin ja kiertueen edellä vielä loppuvuodesta 2018 on jo sinällään pienoinen ihme. Pelkällä olemassaolollaan ja tällä, verrattaen viihdyttävällä paluualbumillaan uusiutunut yhtye näyttää monelle epäilijälle ja turhanpäiväisen itsetietoiselle tikkutukkaskeneilijälle närhen munat.
3/5